En harmikseni päässyt edes piipahtamaan viikonvaihteessa Helsingissä järjestettyyn kansainväliseen proosakonferenssiin, jossa kirjailijat ja tutkijat yrittivät yhdessä kurkottaa kohti (uudistuvan) proosakerronnan syövereihin. Onneksi Kritiikin uutisten blogissa on seikkaperäinen selostus seminaarista.
Kaikki menetetty informaatio ei harmita; ei esimerkiksi se, että vältyin kuulemasta, kuinka ”kartesiolaisen todellisuusperiaatteen myötä epäilys saa subjektin manifestoitumaan sosiaalisessa todellisuudessa”. (Sain yliopistossa keskivaikean subjektinmanifestoitumisallergian, jotka ei vieläkään osoita lieventymisen merkkejä.)
Fredric Jameson puhui postmodernista estetiikasta, jota ”leimaa taide-esineen haihtuminen. Nykytaiteen tunnuspiirre on installaatio. Emme tee maalauksia tai veistoksia, vaan tiloja.” Tämähän on arkea lyriikan puolella, runoteokset ovat irronneet paperilta. Proosan muuttumista tietokonepelin kaltaiseksi on sitäkin odoteltu – ja mitä kaikkea muuta proosan mahdollinen installoituminen sitten tuokaan tullessaan.
Kirjailija Tom McCarthy puhui hänkin vertauksin; hän puhui Orfeus-myytistä, signaalista, kuulemisesta. Kirjallisuuden voi kuulemma nähdä myös ”pulssina, koodina ja luuppina. Remix-kirjoittaminen läpäisee niin Shakespearen, Orfeuksen kuin Burroughsin tai Poundin.”
Lopetan referoinnin tähän, sillä huomaan että tämä pulssi, koodi tahi luuppi ei toimi: turha minun on referoida sitä, miten joku muu referoi sitä, miten joku korkeasti oppinut yrittää sanallistaa omaa estetiikkaansa. Joudumme turhan kauas ns. alkuperäisestä merkityksestä (jos semmoisesta puhuminen sallitaan).
Oli miten oli, on hyvä, että proosan poetiikasta puhutaan. Kirjallisen yhteisön on syytä pitää jatkuvasti silmiään auki uudenalaisuuden ja toisenlaisuuden varalta.
Runoilija Tommi Parkko on tutkinut tilastoja ja löytänyt runojen palkitsemisesta vääryyden: luonnottoman suuri osa runopalkinnoista menee Helsingissä asuville isojen kustantamoiden kirjailijoille.
Parkko on laatinut aiheesta pitkän pääkirjoituksen Kiiltomatoon.
Vakiovastaus tällaisiin syytöksiin on se, että tietenkin helsinkiläisiä palkitaan eniten, sillä pääkaupungissa myös asuu eniten kirjailijoita. Samoin isojen kustantajien iso osuus palkinnoista on luonnollista, julkaisevathan ne enemmän kirjoja kuin pienet.
Tällä kertaa vakiovastaukset eivät välttämättä riitä, sillä Parkon tilastoaineiston perusteella voi aivan hyvin sanoa, että asiat ovat vinossa.
Alle 40-vuotiaille runoilijoille on annettu vuosina 1990-2012 neljäkymmentäneljä runopalkintoa; niistä kuusi meni Helsingin ulkopuolelle. Samana ajanjaksona annettiin 57 eri palkintoa jollekin tietylle runokirjalle; vain kuudesti palkittu oli jonkin muun kuin WSOY:n Otavan, Tammen tai Teoksen julkaisema kirja. (Huomattakoon, että runouden saralla neljä suurta kustantajaa ovat nimenomaan nuo; Teos on laadukkaan runolistansa ansiosta tässä yhteydessä pientä kokoaan suurempi.)
Tuntuisi uskottavalta, että Helsingin ja isojen kustantamoiden ulkopuolelta tulisi näitä lukemia enemmän palkitsemisen arvoisia runoilijoita. Toki on otettava huomioon, että monet helsinkiläisinä pidetyt ovat syntyisin jostain muualta – ja että suuret kustantajat ovat ainakin tähän asti olleet runoilijoidenkin silmissä varsin vetovoimaisia. Suuret ovat voineen niin sanotusti valita parhaat päältä, ja pienempien puoleen on käännytty vasta kakkos- tai kolmosvaihtoehtona. Mutta tämä lienee muuttumassa.
Muuten, palkitsemiseen liittyy sellainenkin ilmiö, että kerran tai pari palkittu on helppo palkita myöhemmin uudestaan. Palkinnon antaja voi olla jokseenkin varma, että tekee ”kunniallisen” ratkaisun myöntäessään prenikan aiemmin palkitulle kirjailijalle. Tästä syystä HS:n esikoispalkinnon merkitys on hyvin suuri – sen voittanut kirjailija tulee heti uransa alussa sertifioiduksi: ”tässä on palkintokelpoinen kirjailija.”
